Tunne Aava

– Vuoden Huiput 2024 / KUVA

Lähtökohdat:

Aava tarvitsi kuvastoa siitä, mitä lääkäriasema tekee. Kuvatarpeita oli liuta, nettisivuilta esitteisiin ja sisäisiin presentaatioihin, samoin kuin kuvattavia työvälineitä, stetoskoopista lähtien.

Luova ratkaisu:

Toimeksianto ei ehkä ollut se kaikkein päräyttävin – ja juuri siksi, sitäkin inspiroivampi.
Toimiala käyttää maailmanlaajuisesti hyvin samankaltaista, stokkimaista kuvastoa työympäristön ja työvälineiden kuvaamisessa. Miten voisimme, Monty Pythonia lainataksemme, tehdä “jotain täysin erilaista”?

Aavan brändin ytimessä on aavan tunne; se miltä aava tuntuu. Halusimme tuoda sen tunteen myös työn tekemisen kuvastoon – ja luoda sitä kautta aivan omanlaisen kuvamaailman Aavalle, niin kaukana stokista kuin vain ulapalla pääsee.

Toteutus:

Lastasimme pari moottoriveneellistä täyteen joka lääkärikäynniltä tuttua esineistöä, hoitopöydästä kainalokeppeihin, ja suuntasimme kohti horisonttia. Tavoitteena luoda ainutlaatuinen visuaalinen maailma, jossa arkiset lääkärityön välineet rinnastuvat aavan rauhaan ja avoimuuteen.

Tarkoituksena oli, varsin kirjaimellisesti, tuoda aava niin lähellä joka lääkärikäyntiä, että sen voi aistia jo odotusaulan tuolilla. Tuntea aavan. Halusimme myös, yhä lisääntyvien tekoälytoteutusten keskellä, nostaa arvoon sen, että kun asiat tekee oikeasti ja huolella, sen huomaa ja tuntee muutkin kuin luovan alan ammattilaiset.

"Tunne Aava" -kuvat, avaa isommaksi:

Ohikiitävä mestariteos

Ajoittain filmi ja valokuvatuotannot kuljettavat paikkoihin, jotka tuntuvat lähes toismaailmallisilta – paikkoihin, joissa luonto liittoutuu muistuttamaan, kuinka pieniä oikeastaan olemme.

Oli varhainen aamu, sellainen hetki, kun maailma tuntuu olevan vielä puoliksi unessa. Saavuimme pienelle, vaatimattomalle saarelle, joka lepäsi tiheän sumuverhon suojissa. Ilma oli kostean raskas, hengitys viileä ja täynnä maan ja veden tuoksua. Horisontti oli kadonnut, kaikki sulautui pehmeään, harmaaseen usvaan.

Ensimmäisten auringonsäteiden alkaessa hiipiä sumun läpi saari paljasti salaisuutensa. Aluksi vain vaivihkaa – pieni välähdys siellä, ohut lanka täällä. Mutta valon vahvistuessa mittakaava kävi selväksi. Koko saari, aivan jokainen pensas, ruohonkorsi ja matalalla roikkuva oksa, oli peittynyt hämähäkinseitteihin.

Saari oli kuin huolellisesti kudottu taideteos, tuhansien, ehkä miljoonien näkymättömien kutojien luomus. Seitit kimmelsivät valossa tavoilla, joita oli vaikea uskoa todeksi, taittaen aamuauringon pieniksi sateenkaariksi.

Se oli yhtä aikaa henkeäsalpaavaa ja epätodellista. Siinä oli jotain aavemaisen kaunista – hauras, hohtava maailma, joka oli rakennettu yön aikana, hiljaisena ja täydellisenä. Kulkiessamme saaren läpi emme voineet olla astumatta varovasti, aivan kuin peläten häiritsevämme tätä hetkellistä mestariteosta.

Tuntui siltä kuin luonto olisi paketoinut saaren lahjaksi. Ja silti, kaiken kauneuden keskellä, yksi ajatus pysyi mielessä: missä olivat ne tyypit, jotka tämän olivat kyhänneet?

Ehkä ne piileskelivät, tarkkailivat meitä luomuksensa varjoista. Tai ehkä ne olivat lähempänä kuin osasimme arvata, pieninä arkkitehteinä tarkastelemassa valtakuntaansa.

Tuo aamu jätti meidät sanattomiksi, häkeltyneiksi jonkin niin ohikiitävän mutta silti niin suurenmoisen edessä. Se oli muistutus siitä, että luonto tekee taikojaan usein silloin, kun vähiten osaamme odottaa – luoden kohtauksia, joita emme itse voisi kuvitellakaan.

💎

– Taikaa tai ei, alla kuvia kuvauspäivän erityisistä hetkistä –